Alf Rehn: Hallinnan alaisena
Mitenköhän me ennen pärjättiin? Meinaan, silloin kun jokaiselle vähäpätöiselle asialle ei ollut tietokonejärjestelmää, ja jolloin ei ollut edes mahdollista hallita ja hallinnoida aivan kaikkea? Silloin kun asiat piti kirjata käsin, ja jolloin oli pakko päättää josko jonkin kirjaaminen ja seuraaminen oli vaivan arvoista? Nii-in, mitenköhän me pärjättiin.
Tänään on vaikea edes kuvitella miten pienellä hallinnolla ja valvonnalla suuriakin yrityksiä pyöriteltiin vielä parikymmentä vuotta sitten, puhumattakaan siitä miten piskuruinen valtiokoneisto oli viime vuosisadan puolivälissä. Ja jotenkin yritykset onnistuivat silloinkin - tai oikeastaan, ainakin silloin - tekemään tuotteita ja niillä voittoa. Ei valtiokaan kaatunut omaan mahdottomuuteensa. Ei ollut tietokoneita eikä taulukkolaskentaohjelmia, mutta jotenkin silti vältyttiin kaaokselta. Rakennettiin siinä yksi moderni Suomikin, pitkälti ilman Exceliä.
Tänään asiat ovat toisin. Meillä on yhä tarkempia tapoja kirjata ja valvoa, usein jopa täysin automaattisia tälläisiä. Organisaation pieninkin toimi on tarkasti taltioitu taulukkoihin, ja joka prosessille luodaan sekä tietotuki että hallintojärjestelmä. Jotenkin kaiken tämän pitäisi luoda meille varsin organisoidun maailman, sellainen jossa on paikka kaikelle ja kaikelle paikka. Mutta samalla…
Tämän hallinnan hurmoksen keskellä tuntuu kuin tuntuukin siltä että hallinnasta on tullut vaikeampaa, ei helpompaa. Ajassa jolloin hallinto jatkuvasti automatisoituu, löydämme automaattisen jatkuvasti aina uusia asioita hallinnoida, ja luomme siinä sivussa yhä monimutkaisempia organisaatioita. Ajassa jossa voisi kuvitella että byrokratia katoaisi digitaaliseen pilveen, se vaikuttaa vain kasvavan, ihan täällä maan kamaralla. Miksi?
Eräät vakuuttelevat että tämä on oikeasti vain väliaikaista. Kunhan saamme tietojärjestelmät ajan tasalle, kaikki helpottuu. Kunhan olemme valjastaneet big datan ja pilvipalvelut, digitalismin ja uusimmat kujeet, silloin hallinto-aparaatti disruptoituu ja alkaa uusi, kitkaton aika. Näin ainakin lupailevat. Tosin ne ovat lupailleet jotain samanlaista jo aika kauan. Vuosikymmeniä, oikeastaan. Jokaisen uuden tekniikan piti vapauttaa meidät, mutta tässä me vaan kärvistelemme.
Itse en usko että ongelma olisi teknologiassa, en oikeastaan. Toisaalta en usko että ratkaisu olisi siellä liioin. Olen nimittäin kovasti miettinyt sitä miten vähällä hallinnoinnilla me ennen pärjäsimme, ja syitä tähän. Minulle syy on oikeastaan aika yksinkertainen. Kun ei ollut mahdollista valvoa ja hallinnoida aivan kaikkea, ja kun työkalut tähän olivat varsin rajallisia, organisaatio oppi mitä kannatti seurata, ja mitä ei. Toimesta ja teollisuudesta riippumatta kaikkea ei voinut valvoa, joten oli pakko päättää mikä oli keskeistä, ja iloisesti viis veisata muista asioista. Ja me olimme hyviä tässä. Se oli suorastaan ydin-osaamista. Tänään tämä unohtamisen taito, välittämättä jättämisen taito, ei ehkä kuulosta keskeiseltä kyvykkyydeltä, mutta se on sitä mitä suurimmissa määrin.
Koska tänään, unohtaminen on miltei mahdotonta. Kaikkea voi seurata, tarkkaan, ja tekniikka kehittyy yhä enemmän suuntaan jossa kaikesta kerätään yhä enemmän dataa. Ja kun sitä nyt kerran on, ja sitä voi täten hallinnoida, meidän sisäinen hallintoneuvos ei mitenkään voi jättä sitä rauhaan.
Koska kaikkea voi valvoa eikä mitään unohtaa, hallinto, voimana ja kenttänä, vahvistuu vahvistumistaan. Ja jokaista valvottua kenttää varten tarvitsemme sitten valvojan ja hänen esimiehen, jotka aika ajoin löytää kentästään yhä enemmän jota valvoa. Näin hallinnosta tulee itseään vahvistava voima, jolle teknologia on se kaikkein tärkein apuväline ja voimaannuttaja.
En täten usko että digitalisointi tulee vapauttamaan meidät. Jos haluamme löytää takaisin siihen vähemmän valvottuun, vähemmän hallittuun tilaan, meidän täytyy oppia unohtamaan jälleen. Meidän täytyy oppimaan elämään epävarmuuden kanssa, sen kanssa ettei kaikki olekaan siellä tietokannassa, että "Emmä tiiä" on monessa tilanteessa ihan hyväksyttävä vastaus.
Jos emme voi hyväksyä tätä, jos emme voi elää tämän epätäydellisemmän mutta samalla oudon tehokkaan sinne-päin tekemisen kanssa, silloin meidän ei myöskään tulisi voivotella yhä monimutkaisempaa hallinto-aparaattia, eikä unelmoida ajasta jolloin se maaginen digi pelastaa meidät kaikelta.
Loppupeleissä teknologia on vain työkalu, ja tätä voi käyttää monin tavoin, harkitusti tai harkitsemattomasti. Jälkimmäisessä tapauksessa voi kuin voikin käydä niin että jäämme kiinni työkalun mahdollisuuksiin, se sijaan että miettisimme sen käytön järkevyyttä ja jatkumoja. Teknologia on siis neutraali, jotain josta voimme tehdä avun tai orjuuttajan.
Hallinnan kiima, taas, on inhimillistä, niin kovin inhimillistä. Emme me tarvi teknologista vallankumousta päästäksemme liiallisesta hallinnasta. Päinvastoin, tarvitsemme inhimillisen sellaisen. Vallankumouksen joka jälleen kerran arvostaa valitsemista sekä pois valitsemista, ja sitä ettei kaikkea voi tai edes täydy hallita. Vallankumouksen joka pyrkii inhimilliseen tekemiseen, ei koneelliseen hallintaan. Vallankumouksen jonka pyrkimys olisi että emme enää olisi hallinnan alla, vaan sen niskan päällä.
Alf Rehn
